elon sattumanvaraisuus

Mun fiilikset on nyt vähän sellaset, että haluun vaan kuunnella Zen Cafeeta, juoda halpaa punaviiniä ja nauraa elämälle. Haluan olla onnellinen. Pakko kai myöntää, että ehkä oonkin onnellinen. Pystyn kävelemään pimeellä kotiin hymy huulilla, enkä juokse peloissani kotiin koska pimeä pelottaa mua ihan suunnattomasti. Uskallan olla ihmisten keskellä ja puhua asioista josta pidän. Välillä tuntuu, että haluun vaan heittää kaiken turhan pois ja huutaa maailmalle, että oon onnellinen ja kaikki on hyvin. Tosin mulle tä tuottaa ongelmia siinä, etten tiedä saanko tuntee näin syvää onnellisuutta. Jotenkin mulle tulee siitä syyllinen olo, en varmaan oo antanu ittelleni lupaa olla onnellinen vielä.

Oon aina vaan etsiny esteitä sille, miks en saa tuntea niin ku muut. Ääni mun päässä on aina kertonu mulle, että en oo yhtä hyvä kun muut, enkä ikinä voi saavuttaa mitään koska oon vaan minä. Viime aikoina toi alunperin niin pieni ja hiljanen ääni alko kehittyä lähestulkoon huudoksi mun päässä, ja aloin uskoa sitä aina vaan enemmän ja enemmän, kunnes joku päivä tajusin et tän ei kuulu mennä näin. En saa enää kuunnella sitä ääntä mun päässä, joka koittaa vaimentaa mua. Pitää alkaa kuunnella niitä ääniä mun ympärillä, jotka kertoo mulle että oon yhtä hyvä kun muutkin ja voin saavuttaa mitä ikinä haluun elämässä. Kun olin kuunnellu niitä tarpeeks kauan, aloin uskomaan niihin ja kuulemaan niitä omassa päässäni. Aluksi ajattelin et tä on niin väärin, en mä voi ajatella näin, en mä oo tä ihminen mitä kaikki luulee. En oo varma vieläkään oonko. Osaan kyllä kuvitella että oisin, ja uskon että se on hyvä alku.

Hyvä alku onnellisuudelle on mulle valokuvaaminen. Siitä oli niin pitkä aika kun viimeks olin uskaltanu kattoo edes kameraan päin, pelkäsin itseäni ja epäonnistumista niin paljon. Oon aina pelänny sitä, että ihmiset ei hyväksy mua, joten se että mulla on hyväksytty olo on mulle lähes tulkoon tärkeintä elämässä (#lifegoals yaas). Toinen alku onnellisuudelle on ystävät, varsinki ne, jotka on parasta A-ryhmää. Tänään täytin pitkästä aikaa mun molemmat onnellisuuden alut, ja menin mun ihanuuksien kanssa Ruissaloon kuvaamaan. (Mul on fiilis että kuulostan nyt tosi basic white bitchiltä) 

Mulla oli niin hyvä päivä tänään. Niin vapaa ja huoleton olo. Sain hyppiä, huutaa, riehua ja juosta pellolla vapaasti. Lauloin sydämeni kyllyydestä ja kerroin koko maailmalle että oon onnellinen. Huusin bussipysäkillä perkelettä ja koskenkorvaa. Nauroin bussissa niin kovaa että kuski meinas hermostua. Söin pitkästä aikaa. Sain vaan olla onnellinen, ilman että kukaan tuomitsi mua tai kielsi olemasta näin. Edes äänet mun päässä ei kieltäny multa tätä onnellisuutta. Oon nyt niin onnellinen, että voisin vaan kuolla ja leijua onnellisesti pilvien päällä, hymyillen alas mun läheisille jotka panikoi mun poissaoloani. Joo, tältä elämän kai pitääkin tuntua. 

Ja tähän loppuun vielä ihana italialainen sananlasku, jonka opin vähän aikaa sitten italian tunnilla:

"Fra il dire e il fare c'è di mezzo il mare"

Alla prossima volta, Paula.