Nykyään mun elämä on täyttä helvettiä, päivä päivältä aina vaan enemmän. Tuntuu, että ahdistus painaa mut pieneen kasaan enkä millään jaksa nousta. En uskalla olla enkä elää, en edes ajatella tai hengittää. Työnnän hiljaa mielessäni ihmisiä pois mun luota, ja otan etäisyyttä jopa niihin, joita mä eniten tarvitsen ja kaipaan. Tuntuu että oon kaikille näkymätön. Edes perhe ei huomaa että en syö päivällistä niiden kanssa enkä muutenkaan saa energiaa että puhuisin niille.
En pysty pysymään koulussa koko päivää sekoamatta. Huomaan, ettei henki kulje, ahdistus hiipii taas jostain luokan pimeästä nurkasta mua kohti ja tekee mieli vaan huutaa ja itkeä, tekee mieli vaan juosta pakoon eikä koskaan enää palata. En tiedä mitä mun pitäis ajatella, tai miten. En edes osaa ajatella enää ilman pelkoa, ahdistusta ja itseinhoa.
En uskalla kävellä katse ylhäällä. En uskalla katsoa vastaantulijoita silmiin, en edes niitä päin. Kuljen pää alhaalla toivoen että jäisin huomaamatta. Haluan niin kovasti valoon, vaan hukun silti pimeyteen, se suorastaan imee mua syvemmälle. Taas tuntuu, että oon palannut siihen samaan lähtöruutuun jossa olin kolme vuotta sitten. Elättelin toivoa vuosien aikana että olisin vihdoin hyvä tai normaali, edes järjellään ajatteleva olio, mutta näköjään ihan turhaan. Lähtöruudusta on pitkä matka maaliin, ja haluan uskoa että olin edes lähellä sitä jo kerran, mutta nyt joudun kulkemaan saman kivuliaan matkan jälleen uudestaan. Jos nyt kuolen, kuolen pelokkaana ja onnettomana pimeässä.
