I hope you had the time of your life

Yli vuosi kulunut siitä kun viimeksi kirjauduin ulos mun tililtä, viimeisen blogikirjotuksen jälkeen. Lukiessani mun vanhoja tekstejä voin vaan todeta, että aika parantaa haavat. En voi sanoa, että olisin nyt täysin terve tai parantunut, niin fyysisesti kuin henkisestikään, mutta sen voin todeta että takanani on hyviä aikoja ja edessäni vielä parempia aikoja.

Vuoden aikana oon ottanut itseäni niskasta kiinni ja alkanut pikku hiljaa kokoamaan itseäni. Olen ottanut vastuun teoistani ja yrittänyt elää edes vähän kypsemmin, vaikka periaatteessa olen vielä "raaka".

Oman blogini avaaminen yli vuoden tauon jälkeen oli tuskallista, mutta oikeestaan myös virkistävää. Koin onnelliset hetkeni uudestaan, kuten myös ahdistavat ja huonot hetkeni. Näin saavutukseni vuosi ja kaksi sitten ja koitin pohtia, olenko oikeastaan kehittynyt missään. Vaikka vanhojen tekstieni lukeminen oli osaltaan tuskallista, ja kiusallista, en kadu yhtäkään sanaa jota olen tänne kirjoittanut. Minun tekstini ovat tunteeni, ja minulla on oikeus niihin.

Vaikka monet asiat ovat muuttuneet, on elämäni silti yhä taistelua. Taistelun kohde on vaan muuttunut. Ennen taistelin elämän ja kuoleman välillä, nyt taistelen ylämäkien ja alamäkien välillä. Tunne-elämäni on vieläkin kuoppaista ja sekavaa, mutta nykyään erotan selkeästi huonot hetkeni ja hyvät hetkeni. Minulla on monia syitä olla onnellinen, mutta ne eivät evää syitäni olla surullinen. Yritän parhaani löytää iloa elämästä ja pitää hymyn naamalla, mutta aina se ei riitä. Olen todella usein väsynyt, ja väsyneenä annan helpommin sijaa ahdistaville ajatuksille ja surullisille tunteille. Koen vieläkin paljon masennusta, mutta suurempaa kuvaa katsoessa olen enemmän iloinen kuin masentunut. Minun ympärillä on paljon tärkeitä ihmisiä ja avaan koko ajan itselleni ovia uusiin kokemuksiin. En enää ahdistu yhtä helposti kuin ennen, sillä tiedostan että ympärilläni on laaja tukijoukko kannustamassa eteenpäin. Olen oppinut puhumaan tunteistani minimaalisella asteikolla, mutta enemmän ja rohkeammin kuin ennen. Hallitsen paniikkihäiriötäni vähän paremmin ja paniikkikohtauksetkin ovat harventuneet. Olen ollut varmasti lähemmäs 300 päivää puhtaana itsetuhoisuudesta, vaikka en päiviä olekaan laskenut.

Nyt tähtään roolimallina olemiseen 1-vuotiaalle kummitytölleni. Tähtään menestykseen, oli se sitten koulussa, kotona, politiikassa, missä vain. Tähtään saavuttamaan uusia tasoja itsestäni ihmisenä. Tähtään kehittymiseen kaikilla elämän aloilla. Tähtään onnellisuuteen.

Loppuun vielä muutama huonolaatuinen kuva puhelimesta, koska en ole inspiroitunut tarpeeksi ottamaan järjestelmäkameraa esille.

Kuulemisiin, siihen voi tosin mennä vaikka vuosi.

elon sattumanvaraisuus

Mun fiilikset on nyt vähän sellaset, että haluun vaan kuunnella Zen Cafeeta, juoda halpaa punaviiniä ja nauraa elämälle. Haluan olla onnellinen. Pakko kai myöntää, että ehkä oonkin onnellinen. Pystyn kävelemään pimeellä kotiin hymy huulilla, enkä juokse peloissani kotiin koska pimeä pelottaa mua ihan suunnattomasti. Uskallan olla ihmisten keskellä ja puhua asioista josta pidän. Välillä tuntuu, että haluun vaan heittää kaiken turhan pois ja huutaa maailmalle, että oon onnellinen ja kaikki on hyvin. Tosin mulle tä tuottaa ongelmia siinä, etten tiedä saanko tuntee näin syvää onnellisuutta. Jotenkin mulle tulee siitä syyllinen olo, en varmaan oo antanu ittelleni lupaa olla onnellinen vielä.

Oon aina vaan etsiny esteitä sille, miks en saa tuntea niin ku muut. Ääni mun päässä on aina kertonu mulle, että en oo yhtä hyvä kun muut, enkä ikinä voi saavuttaa mitään koska oon vaan minä. Viime aikoina toi alunperin niin pieni ja hiljanen ääni alko kehittyä lähestulkoon huudoksi mun päässä, ja aloin uskoa sitä aina vaan enemmän ja enemmän, kunnes joku päivä tajusin et tän ei kuulu mennä näin. En saa enää kuunnella sitä ääntä mun päässä, joka koittaa vaimentaa mua. Pitää alkaa kuunnella niitä ääniä mun ympärillä, jotka kertoo mulle että oon yhtä hyvä kun muutkin ja voin saavuttaa mitä ikinä haluun elämässä. Kun olin kuunnellu niitä tarpeeks kauan, aloin uskomaan niihin ja kuulemaan niitä omassa päässäni. Aluksi ajattelin et tä on niin väärin, en mä voi ajatella näin, en mä oo tä ihminen mitä kaikki luulee. En oo varma vieläkään oonko. Osaan kyllä kuvitella että oisin, ja uskon että se on hyvä alku.

Hyvä alku onnellisuudelle on mulle valokuvaaminen. Siitä oli niin pitkä aika kun viimeks olin uskaltanu kattoo edes kameraan päin, pelkäsin itseäni ja epäonnistumista niin paljon. Oon aina pelänny sitä, että ihmiset ei hyväksy mua, joten se että mulla on hyväksytty olo on mulle lähes tulkoon tärkeintä elämässä (#lifegoals yaas). Toinen alku onnellisuudelle on ystävät, varsinki ne, jotka on parasta A-ryhmää. Tänään täytin pitkästä aikaa mun molemmat onnellisuuden alut, ja menin mun ihanuuksien kanssa Ruissaloon kuvaamaan. (Mul on fiilis että kuulostan nyt tosi basic white bitchiltä) 

Mulla oli niin hyvä päivä tänään. Niin vapaa ja huoleton olo. Sain hyppiä, huutaa, riehua ja juosta pellolla vapaasti. Lauloin sydämeni kyllyydestä ja kerroin koko maailmalle että oon onnellinen. Huusin bussipysäkillä perkelettä ja koskenkorvaa. Nauroin bussissa niin kovaa että kuski meinas hermostua. Söin pitkästä aikaa. Sain vaan olla onnellinen, ilman että kukaan tuomitsi mua tai kielsi olemasta näin. Edes äänet mun päässä ei kieltäny multa tätä onnellisuutta. Oon nyt niin onnellinen, että voisin vaan kuolla ja leijua onnellisesti pilvien päällä, hymyillen alas mun läheisille jotka panikoi mun poissaoloani. Joo, tältä elämän kai pitääkin tuntua. 

Ja tähän loppuun vielä ihana italialainen sananlasku, jonka opin vähän aikaa sitten italian tunnilla:

"Fra il dire e il fare c'è di mezzo il mare"

Alla prossima volta, Paula.