Olin kai 14-vuotias kun luulin tietäväni mikä mä olen. Luulin selvinneeni parin vuoden masennuksesta, luulin että asiat oli hyvin, luulin että oikeesti tiesin jotain. Boy was I wrong. Oon vasta nyt alkanut saamaan edes pieniä käsityksiä siitä mikä mä oon. Nyt tiedän ainakin melkeen selvinneeni masisputkesta. Tiedän että asiat on hyvin. Tiedän että oikeesti tiedän jotain. Vaikka meninkin lukioon, jossa mulla oli jo valmiiksi kavereita, tuntuu silti kuin olisin saanut uuden alun. Vaikka olisin täysin eksyneenä ja hengästyneenä elämässä ja ajatuksissani, onnistun jotenkin vain löytämään itseni uudessa valossa kaiken sen pimeyden keskellä.
Tämä varmaan onkin se syy, miksi huomaan itseni aina vaan uudestaan hymyilemässä ihan pienillekin asioille. Hymyilen kun bussissa on iloinen pikkulapsi ja sen rakastava äiti. Hymyilen kun näen pulun hyppäävän rappusen alas. Hymyilen kun näen aamulla kauniin auringonnousun. Hymyilen kun valo koittaa päästä tummien pilvien läpi. Hymyilen kun tajuan että kaikelle pahalle ja synkälle on käsikirjoitettu loppuminen. Hymyilen kun tajuan että oon itse kirjottanu omalle pahalleni ja synkkyydelleni loppuni. Ekaa kertaa moneen moneen vuoteen voin sanoa että olen onnellinen.
Tänään oli hyvä päivä. "Erittäin hyvä, ellei täydellinen." Päivä muuttui hyväksi siinä kohtaa, kun menin Veeran kanssa kahville (ja maailman parhaalle mutakakulle) ja puhuttiin kunnolla pitkästä aikaa. Siinä kohtaa mun onnellisuusaste oli noin sata. Menin taidemuseolle Veeran ja Krissen kera. Halailtiin patsaita ja naurettiin. Onnellisuusaste satakymmenen. Olin niin ilonen, etten edes huomannu että ulkona satoi. Ekaa kertaa elämässäni. Lähdin Pansioon ja näin paljon ihania tuttuja. Onnellisuusaste sataviisi. Mulla oli niin hauskaa ja olin niin iloinen ja onnessani, etten edes jaksanu välittää siitä että mulla oli fyysisesti erittäin huono olo. Haluan lisää näitä päiviä.
Onnellisuus on hyvästä, eikö?
Ps. Käytiin Timnan kanssa ostamassa liput Haloo Helsingin keikalle 25.10. Onnellisuusaste läheni räjähdyspistettä.
Pps. Kuunnelkaa Haloo Helsingin uusinta albumia Kiitos ei ole kirosana. Se on täydellisyyttä.
Ppss. En yhäkään tiedä, rakastiko Hannu piparia vai Kerttua, mutta uskon että sekin selviää mulle joku päivä.
-Paula
